Liina

Perheeseemme kuuluu kaksi lasta, jotka ovat iältään kymmenen ja kuusi vuotta. Lisäksi perheeseen kuuluvat isä ja äiti. Perheemme on kaksikielinen ja asuu ulkomailla.

Huomasimme esikoisemme puhumisen vaikeudet alun perin päivähoidon kautta noin kolmevuotiaana. Henkilökunta viesti, että lapsemme ei puhu mitään hoitajille. Aluksi kuittasimme tämän persoonallisuuteen kuuluvana ujoutena. Lapsi puhui ainakin osalle ikätovereista, joten emme osanneet heti yhdistää puhumattomuutta mutismiin. Muutimme ulkomaille lapsen ollessa tarhaikäinen, mutta ongelmat olivat nähtävissä jo Suomessa.

Varsinaisesti tilanne tunnistettiin vasta ensimmäisen luokan lopulla, kun opettaja toi esiin selektiivisen mutismin mahdollisuuden. Samoihin aikoihin olin itsekin etsinyt netistä tietoa puhumattomuudesta ja törmännyt valikoivan puhumattomuuden käsitteeseen. Tilanteen ymmärtämistä viivytti se, että lapsi puhui kotona normaalisti ja lisäksi ainakin luokkatilojen ulkopuolella tavallisella äänellä joillekin ystävistä. Puhumattomuus koulun aikuisille johti diagnoosin jäljille kouluiässä. Koulun tiloihin, kuten luokkahuoneisiin ja juhlasaleihin liittyi myös pelkotiloja. Lapsi pelkäsi myös virheiden tekemistä.

Ensimmäisen luokan opettaja antoi meille ohjeen varata ajan perheterapiaan ja psykologille. Kävi ilmi, että perheterapia oli juuri lakkautettu säästösyistä. Terveyskeskuksen psykologille pääsimme ensimmäisen luokan jälkeisenä kesänä, mutta hän ohjasi meidät aihetta paremmin tuntevalle yksityiselle psykologille. Yksityinen psykologi tapasi lapsemme kaksi kertaa. Psykologi antoi monisteen, jossa oli tikapuut, joihin lapsi sai värittää yhden askelman aina, kun oli suoriutunut puhumista vaativasta tehtävästä, esimerkiksi tilannut itse jäätelön tai tervehtinyt vierasta. Teimme askelmia kesän aikana, mutta koulun alkaessa ongelmat pysyivät samanlaisina.

Neljännen luokan lopulla toinen opettaja ehdotti, että virallisen diagnoosin saaminen auttaisi avun saamiseen. Lapsi oli edelleen puhumaton koulun aikuisille ja luokkahuoneessa. Avun saamiseksi otimme yhteyden terveyskeskuslääkäriin. Lääkäri teki lähetteen psykologikeskukseen, jossa lapsemme aloittaa tulevana syksynä terapian.

Vanhempana olen miettinyt, olisiko lapsi saanut nopeammin ja johdonmukaisemmin apua, jos olisimme asuneet Suomessa. Ulkomailla tuntuu, että valikoiva puhumattomuus on huonosti tunnettu ja lapsi, joka ei aiheuta näkyvämpää ongelmaa koulussa, putoaa helposti avunsaannin piiristä. Puhumattomuuteen ei ole selkeää hoitopolkua, vaan yleensä tarjotaan psykologilla käyntiä. Raskainta on seurata lapsen pelkotiloja, jotka purkautuvat helposti kiukkuna kotona. Vanhempana myös ennakoi, miten käy tulevaisuuden opiskelu- ja työelämässä. Valikoivaan puhumattomuuteen liittyy myös keksityn sairauden leima: Ulkopuoliset ovat vähätelleet esimerkiksi, että miksi ujoudellekin pitää nykyään olla joku nimi.

Tilanteessa lohduttaa, että lapsella on kavereita, joille hän pystyy puhumaan välitunneilla ja koulun ulkopuolella. Lasta ei ole onneksi kiusattu puhumattomuuden takia, vaan luokkatoverit ovat olleet ymmärtäväisiä. Esikoisemme on hyvä käsitöissä, piirtämisessä ja kirjoittaa mielikuvituksellisia tarinoita. Lapsi oli kevään koulun näytelmäkerhossa ja pystyi esityksessä sanomaan hiljaa yhden vuorosanan. Toivoa antaa syksyllä alkava terapia, joka toivottavasti antaa välineitä purkaa sosiaalisiin tilanteisiin ja kouluun liittyvää ahdistusta vielä ennen teini-ikää.