Teksti: puheterapeutti Tuire Vimpari
Tilannekohtainen puhumisen vaikeus (tai valikoiva puhumattomuus) luokitellaan ahdistuneisuushäiriöksi ja sosiaalisen vuorovaikutuksen häiriöksi. Siinä lapsi, nuori tai aikuinen puhuu johdonmukaisesti ja ennustettavasti tietyissä sosiaalisissa tilanteissa, mutta ei ollenkaan tai hyvin vähän toisissa sosiaalisissa tilanteissa, joissa hänen kuitenkin odotetaan puhuvan (esimerkiksi päiväkodissa tai koulussa). Tilannekohtaiseen puhumisen vaikeuteen liittyy voimakkaita tunnereaktioita puhumiseen ja sosiaalisiin tilanteisiin liittyen. Se alkaa yleisimmin 3–5 vuoden iässä, mutta voi alkaa myös sitä myöhemmin.
Jos tilannekohtainen puhumisen vaikeus on ahdistuneisuushäiriö miksi puheterapeutit kuntouttavat sitä? Puheterapeutit ovat vuorovaikutuksen, kommunikaation, kielen ja puheen asiantuntijoita. He työskentelevät hyvin laajasti erilaisten kommunikaatiovaikeuksien parissa, johtuivat ne sitten fyysisistä, kehityksellisistä, neurologisista tai psykologisista syistä. Vaikka tilannekohtainen puhumisen vaikeus onkin pohjimmiltaan ahdistuneisuushäiriö vaikuttaa se luonteensa vuoksi hyvin laajasti lapsen ja nuoren vuorovaikutukseen, kommunikaatioon, kielen käyttöön ja puheeseen, jolloin puheterapeutti voi olla avuksi.
Tilannekohtaiseen puhumisen vaikeuteen liittyy myös kohtalaisen usein – mutta ei aina – kehityksellinen kielihäiriö, joka voi näkyä niin puheen vastaanottotaidoissa kuin puheen tuottotaidoissa. Myös muita liitännäishäiriöitä tai -oireita esiintyy tilannekohtaisen puhumisen vaikeuden yhteydessä. Sksi joskus on niin, että lapsi tarvitsee monen eri alan ammattilaisen tukea ja apua, jotta tilannekohtainen puhumisen vaikeuslähtee helpottamaan. Parhaimmillaan puheterapeutti on tärkeä osa moniammatillista tiimiä, jossa jokainen asiantuntija auttaa lasta tai nuorta, hänen perhettään ja muuta lähiympäristöä tilannekohtaisen puhumisen vaikeuden voittamisessa.
Puheterapeutit voivat auttaa kommunikaatioon liittyen monipuolisesti. Puheterapeutit osaavat arvioida lapsen tai nuoren vuorovaikutuksen tasoa ja säätää omaa vuorovaikutustaan suhteessa siihen niin, että lapsella tai nuorella olisi helpompi olla yhteisissä tilanteissa. Monesti tilannekohtaisesta puhumisen vaikeudesta kärsivien lasten ja nuorten kanssa käytetään vaihtelevasti erilaisia puhetta tukevia ja korvaavia keinoja, kuten kuvia, piirtämistä ja kirjoittamista. Puheterapeutit ovat puhetta tukevien ja korvaavien keinojen käytössä kokeneita ja osaavat mallittaa ja ohjata niiden käyttöä myös lapsen tai nuoren lähiympäristöön. Tilannekohtaisessa puhumisen vaikeudessa osallistumista, vuorovaikutusta, kontaktia ja puhetta lähdetään lisäämään pikkuhiljaa, askel askeleelta.
Puheterapeutit ovat terapeutteja, joten he ovat tämmöisen lähestymistavan asiantuntijoita ja osaavat olla sensitiivisiä lasten ja nuorten kanssa, joilla on tilannekohtaista puhumisen vaikeutta. Sellaiset puheterapeutit, jotka ovat kouluttautuneet erilaisten tilannekohtaista puhumisen vaikeutta kuntouttavien menetelmien ja lähestymistapojen käyttöön, osaavat lähteä lisäämään vuorovaikutusta ja kommunikaatiota hierarkisesti, niin että lapsella tai nuorella säilyy turvallinen olo. Näin mahdollisestaan se, että askelia kohti lisääntyvää kommunikaatiota ja puhetta on mahdollista ottaa ja saavuttaa. Puheterapeutit ovat kielen sosiaalisen käytön ammattilaisia, joten he osaavat auttaa lasta tai nuorta harjoittelemaan kielen ja puheen käyttöä sosiaalisissa tilanteissa vertaistensa kanssa. Lisäksi puheterapeutit ovat äänenkäytön asiantuntijoita, jolloin tilannekohtaisesta puhumisen vaikeudesta kärsivien lasten ja nuorten kanssa on kuntoutuksessa mahdollista lähteä totuttautumaan omaan ääneen, tuottamaan ääntä pikkuhiljaa ja voimistamaan sitä pikku hiljaa.
Lähteet:
Johnson, M. & Wintgens, A. (2016). The Selective Mutism Resource Manual. Speechmark, 2. edition.