ONNI

Kymmenen vuotta elämäniloa

Minulla ei ole omia lapsia eikä näin ollen lapsenlapsiakaan. Niinpä maaliskuu 2010 oli erityinen; silloin syntyi mieheni nuorimman tyttären poika, Onni. Koska pidän lapsista, hänellä on erityisasema siitäkin syystä, että voimme tavata suhteellisen usein. Mieheni muut lastenlapset ovat jo aikuisia ja asuvat kauempana.

Onnin kehityksen seuraaminen on ilo; niin monet leikit on yhdessä leikitty ja aikaa yhdessä vietetty. En muista tarkkaan milloin hänen erityisyytensä, tilannekohtainen puhumattomuus, ilmeni ensimmäisiä kertoja. Alusta asti hänellä on ollut kuitenkin viisi aikuista, joille hän puhuu ja joiden seurassa hän on luontevasti oma itsensä: omat vanhemmat, äidin vanhemmat (mummi ja ukki) ja minä.

Minun oli mietittävä, kuinka halusin hänen itseäni nimittävän. En halunnut olla mummi; hänhän on tekemisissä kaikkien neljän isovanhempansa kanssa. Etunimi riittää. Onnilla oli pienempänä vaikeuksia kutsua minua etunimellä. Hän oli ihanan luova jo silloin; hän kutsui minua ukin kaveriksi. Olin tästä ”otettu”.

Hän oli noin kolmevuotias, kun hän oli meillä yökylässä. Otin hänet iltapesulta vastaan pyyhkeen kanssa. Nostin hänet sängylle kuivausta varten ja sanoin: - Minä rakasta sinua. Hän mietti hetken ja vastasi: - Sinä olet herkkupulla ja minä syön herkkupullia. Tänä päivänäkin hymyilen, kun muistelen tuota tilannetta.

Paljon on hienoja muistoja, mutta keskityn niihin, joissa hän ratkaisi sosiaalisten tilanteiden jännityksensä omalla tavallaan. Onni ei puhu ääneen kenellekään silloin, kun läsnä on muita ihmisiä. Hän kuiskaa asiansa korvaan tai käyttää elekieltä. Hän on kuitenkin lähtenyt ihmisten joukkoon turvallisen aikuisen kanssa, jos jokin tapahtuma on häntä kiinnostanut. Hän tietää, mitä tahtoo.

Olemme kahdestaan olleet Ateneumissa, Luonnontieteellisessä museossa, Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa ja Korkeasaaressa. Kun Kaisaniemenkadulla käveli ihmisiä vastaan, hän siirtyi vasemmalta puoleltani taakseni ja palasi takaisin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän ei enää Helsingissä pitänyt kädestäkään kiinni. Hän oli kahdeksanvuotias.

Korkeasaaren ravintolassa kesällä 2019 hän ensimmäisen kerran halusi jäädä yksin pöytään odottamaan, kun minun piti käydä toiletissa. Tällaisia, jonkun mielestä pieniä tilanteita on vuosien varrella kertynyt. Minusta ne kertovat hienosta edistymisestä, joka tapahtuu hänen oman valmiutensa mukaan.

Hän on puuhannut paljon ukin kanssa ja oppinut noissa yhteyksissä esimerkiksi suunnittelemaan ennen kuin tekee. Tällainen projekti oli muun muassa pahvista rakennettu mökki, johon hän itse mahtui sisälle. Ja kun jokin vempain meni rikki, hän totesi, että ukki korjaa.

Onni on nyt neljäsluokkalainen ja hänellä on upeat ja kannustavat vanhemmat. Kaverit ovat tärkeitä ja hänellähän on kavereita, vaikka hän ei heille puhukaan. Toisella luokalla luokkakaverit äänestivät hänet luokan ystävällisimmäksi oppilaaksi. Hän ottaa toiset huomioon ja harkitsee, mitä tekee. Hän on myös humoristi. Kerran etsin sisätossujani pitkään, kunnes löysin ne piilosta vaatekaapistani.

Olemme oppineet, että kehitystä tapahtuu vaikka joskus hitaastikin. Hoputtaminen ei kannata eikä jonkin aikuisen toivoman asian toteutumisesta kannata tehdä numeroa. Onni on fiksu, älykäs ja hoksaava poika. Mitä kuuluu -kysymykseen hän yleensä vastaa iloisesti: - Hyvää.