Mari

Meidän perheeseen kuuluu tyttäreni (11v.) ja poikani (8v.) sekä minä ja avopuolisoni ja hänen lapset. Minun lapset asuvat vuoroviikoin meidän luona ja isänsä luona. Perheemme on kaksikielinen.


Tyttärelläni on vaikeus puhua monissa tilanteissa. Huomasin hänen vaikeutensa, kun hän aloitti päiväkodissa 1,5 -vuotiaana. Hän ei puhunut kenellekään, eikä syönyt mitään ensimmäiseen puoleen vuoteen. Vessassa käyminen oli hankalaa, vaikka kotona ei ollut ongelmia. Kun tyttäreni oli kolmevuotias, hänen isänsä serkku, joka on lastenlääkäri, antoi epävirallisen selektiivinen mutismi -diagnoosin. Virallisen diagnoosin hän sai neljävuotiaana.


Saimme apua aluksi neuvolasta, ja sitten perheneuvolasta. Apua ei ollut helppo saada, vaan se vaati monta puhelua ja pyyntöä. Perheneuvolan terapeutit olivat lähes eläkkeellä olevia, ja heillä oli hieman vanhanaikaisia käsityksiä selektiivisestä mutismista. Tyttäreni sai tavata heitä harvoin, ja terapeutit olivat sitä mieltä, että hän oli kokenut jonkinlaisen trauman ja/tai että olen äitinä aiheuttanut hänen mutisminsa. Ennen eläkkeelle lähtöään he tarjosivat meille psyykkisten traumojen hoitoon tarkoitettua EMDR terapiaa (Eye Movement Desensitization and Reprocessing). Toki, he eivät suositelleet, vaan ehdottivat ’jos te haluatte kokeilla’ mutta silti olivat sitä mieltä, että jos minä en äitinä ’käyttäytyisi kunnolla’ lisää terapiaa tarvittaisiin. Me halusimme kokeilla EMDR-terapiaa ja olen ollut erittäin tyytyväinen tulokseen. Edistyminen on ollut hidasta, koska tyttäreni sai tavata terapeuttia vain kerran kuukaudessa. Kuitenkin viimeisen kahden vuoden aikana systeemi on muuttunut monista syistä ja tyttäreni on tavannut terapeuttia viikoittain – ja edistys on ollut huomattavaa!


Raskainta ovat olleet omat avuttomuuden tunteet. Vaikka luin paljon mutismista, oli silti tosi vaikea ymmärtää täysin mitä tyttäreni oli pakko sietää joka päivä. Sen lisäksi hänen käytöstänsä oli vaikea käsittää; hän purki raivoaan minulle joka päivä kotiin tulemisen jälkeen, ei syönyt, vaikka tiesin hänen olevan nälkäinen, ei suostunut nukahtamaan iltaisin, vaikka oli rättiväsynyt. Pikkuveljensä oli tuolloin vauva, joka ei nukkunut täysiä öitä kahtena ensimmäisenä vuonna. Unen puute ja tyttäreni käytös sai minut todella väsyneeksi ja valitettavasti, hermoni menivät helposti, myönnän. Oletan, että raskainta Marille oli se, ettei kukaan ymmärtänyt häntä. Luultavasti hän oli niin pieni, ettei hänellä ollut sanoja tai kykyä selittää, millaista hänen elämänsä oli. Olin muista syistä alakuloinen silloin, enkä pystynyt auttamaan Maria riittävästi, vaikka kuinka paljon yritin.


Kun Mari oli eskarissa, aloin harjoittaa tietoista läsnäoloa, jota harjoittelen vieläkin päivittäin. Se on ollut minulle henkireikä. Olen yrittänyt opettaa sitä lapsillekin, mutta he eivät ole kiinnostuneet perinteisestä harjoittelusta (mikä on ollut turhauttavaa, koska olen varma, että se olisi hyödyllistä heille, erityisesti tyttärelleni, jos he vain kokeilisivat sitä). Sen sijaan keskityn nykyään tunteisiin ja käytökseen ja huomaan, että se onnistuu paremmin. Olen viime aikoina lukenut paljon kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta (CBT). Mielestäni CBT voisi olla erityisesti hyödyllistä ihmisille joilla on selektiivinen mutismi.


Marilla on monia vahvuuksia. Hän on fiksu, ahkera, ystävällinen, avulias, energinen, ketterä, kekseliäs, periksi antamaton ja tunteellinen tyttö. Edistysaskeleita on ollut monia, vaikka ne ovat joskus pieniä. Nykyään tyttäreni puhuu minulle julkisilla paikoilla ja usein niiden ihmisten edessä, jotka eivät kuulu perheeseen tai ystäväpiiriin. Hän hymyilee paljon ja puhuu ja laulaa kotona jatkuvasti. Hän puhuu isoäidille puhelimessa ja joskus myös siskoilleni (isoäiti ja siskot asuvat ulkomailla). Hän käy toisinaan kaupassa yksin, tykkää kovasti vaatteiden ostamista ja vaihtaa vaatteet joka päivä (jossain vaiheessa oli pakko pestä vaatteet joka ilta, jotta samat vaatteet olisivat valmiita seuraavana päivänä, koska hän suostui käyttämään vain tiettyjä vaatteita). Hän tarvitsee yhä ennakointia, mutta harvoin räjähtää, jos jotain odottamatonta tapahtuu.


Haluaisin sanoa toisille vanhemmille, että ole kärsivällinen, sekä itsellesi että lapsellesi. Älä syyllistä itseäsi, sillä tämä ei ole kenenkään syytä. Anna lapsellesi tilaa löytää oma tapansa kommunikoida muille. Älä vältä tilanteita, jossa lapsen ’pitäisi’ puhua. Sen sijaan, että puhut lapsesi puolesta, anna lapsesi puhua sinun kauttasi- tämä on rohkaisevaa ja voi auttaa lastasi sanomaan mielipiteensä itse.